Taivaanrannanmaalari vai Saapasjalkakissa

Kerron tätä tarinaa nurinkurisesti takaperin pakittaen. Sellainen minä olen. Leikkisästi voisin sanoa, että ennen uskoin siihen, kun sanottiin että se tunnelin päässä näkyvä valo olisi juna. No ei onneksi ollut. Minun historiaani alettiin kirjoittaa vuonna 1967, olin ollut silloin maailmassa jo neljä vuotta. Miksi sanon että historiaani. Tuolloin minun elämässäni, siis sen pienen tyttölapsen elämässä tapahuneet asiat sitoivat minut pieneksi lapseksi peräti 50 vuoden ajaksi. Vasta kuutisen vuotta takaperin sain alkaa kasvamaan myös mielen maailmoista aikuiseksi. Kohtaamaan vastuullisesti sen lapsen joka tarvitsi aikuisen apua tuskansa kanssa.

Pohjoisessa, siis maantieteellisesti, paikkakunnasta viis. Oli mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitettu kohtaamispaikka tai toimintatupa, niinkuin sitä siellä nimitetiin. Tuvalla oli 2 virikeohjaajaa Maija ja Ritva, jotka laittoivat tai paremminkin auttoivat minussa alulle eheytymisen ja kokonaiseksi tulemisen, itsensä löytämisen ja itseensä uskomisen avulla. He osasivat auttaa minua löytämään taitoja itsestäni, joita minussa oli ollut koko ajan, mutta jotka vanhempien ja sisarusten mitätöiminen ja ymmärtämättömien ihmisten sanat oli saanut kadoksiin ja unohduksiin.

Sitä valhetta, etten osaisi tai kykenisi selätän vielä tänäkin päivänä. Mutta alan olla jo vahvasti voiton puolella. Kuinka pienistä sanoista, äänenpainoista, merkityksellisistä katseista me rakennammekaan itseemme tuon uskomuksen, jonka joku kypsymätön, rikkinäinen, kateellinen tai jopa ilkeä ihminen meihin kylvää. No tuo olkoon tuollaisena välihuomiona vain. Maija ja Ritva tosiaan rohkaisivat minua kokeilemaan eri asioita. 2013 oli tuossa suhteessa merkityksellien vuosi, se oli vuosi jolloin tein monia asioita vasta ensi kertaa elämässäni. Opin kutomaan sukkaa ja mattoa, huovuttamaan ja solmiamaan, opin luottamaan että kokeilla voi, yrittää, eikä heti tarvitse onnistua, eikä se kuitenkaan meinaa epäonnistumista. Tuo merkityksellinen vuosi kasvatti minusta Saapasjalkakissan, tiedäthän sen sadun katin, joka auttoi sitä pikkupoikaa. Minusta tuli oikein kattien katti, tahtoisin auttaa koko maailmaa. No rajallisuuteni kuitenkin ymmärtäen, yritän jakaa nyt pieneltä osaltani sitä hyvää mitä itse olen saanut kokea ja oppia näiden viime vuosien aikana. Olen löytämässä ehkä sitä tehtävää, joka minussa on syntynyt omien kokemusteni kautta. Valaa onnistumisen uskoa kanssakulkijoihin, rohkeutta kokeilla, etsiä ja löytää rajojaan, pelkäämättä, että siitä seuraisi jotakin pahaa. Jakaa onnistumisen iloa, olla se joka pienen hetken antamisesta saa itse timantteja. Ehkäpä tämä oli se haavekuva, joka pienellä tyttösellä oli omien leikkiensä keskellä, kun rakensin käpylehmiä ja muotoilin savesta kippoja ja kuppeja kotini pihamaalla tai koululeikeissä opettajan roolissa.

Vaikka minusta ei vanhempien ja sisarusten mittapuun mukaan tullut oikein mitään. Myönnettäköön, että tuo ajatus vaivaa vieläkin aikaajoin, ei minkäänlainen. Mutta minulla oli haave ja uskon että ihan jokaisella meillä on tuo sama haave, tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi.

On enää turha kysyä olisinko toisenlainen, jos historiani olisi kirjoitettu toisin. Ajattelen että olen tänään juuri sellainen kuin minun pitääkin. Haaveilen, nyt todellakin teen niin, mitä haaveistani uskallan toteuttaa jää tulevaisuuden nähtäväksi. Ihana keskeneräisyys oli mottomme eräässä koulutuksessa ja se on aika armollinen sisällöltään, siitä tuli myös oman elämäni motto.

Ehkäpä huominen voisi olla sellainen, jossa voimme olla toisemme huomioonottavia, toista kannustavia ilman oman rikkinäisyyden tuomaa kritiikkiä. Kriitikkoja on ihan ammattikunnaksi asti, silläkin oma paikkansa, mutta ensin pitää löytää jokaisen oma vahvuutensa, että sitä kritiikkiä kestää. Ei marjakaan ole kypsä poimittavaksi ennenkuin monen vaiheen jälkeen ja sitten se antaa itsensä, makunsa nauttijansa arvosteltavaksi. Sama on ihmisen, me kasvamme monen tuskallisenkin vaiheen läpi kokonaisemmaksi ja pikkuisen eheämmäksi ja vasta sen jälkeen annamme itsemme, mutta ei rikottavaksi vaan hyväksyttäväksi ja rakastettavaksi.

 Kumpiko olen, ehkä todellakin vähän molempia, hyvällä tavalla

 Tiina A.

Vuonna 2012 olin 55-vuotias sairaseläkkeellä oleva nainen, joka tuolloin, eikä nyt, voi elää ilman liikuntaa. Niin paljon se koukuttaa minua. Tässä tilanteessa olin silloin elänyt vasta noin puolitoista vuotta. Näen nyt elämäni toisin kuin ennen. Eli elämä ilman liikuntaa, rapakuntoisena ja elämä nyt Iloliikkujana ja Iloseikkailijana elämän viidakossa.

Olin huono-onninen mielenterveyskuntoutuja siinä mielessä että myös fysiikkani petti täysin jäätyäni pois työelämästä 2008. Syksyllä 2009 olin kahdessa säästösyöpäleikkauksessa, rankoissa sädehoidoissa ja sairastin ennen sädehoitoja rankan influenssan, todennäköisesti sikainfluenssan.

Tuolloinen sairastaminen on jäänyt kauhukuvana mieleeni.Olin kertakaikkiaan ihan romu. Jatkuvasti kuolemanväsynyt. Elämä ei tuolloin ollut todellakaan elämänarvoista. Kun ei päässyt ylös sängystä kuin iltapäivisin ja jaksoi hädin tuskin tehdä tärkeimmät kotityöt – lähinnä Kyökki-Piian työt. Myös Kilpirauhasessani havaittu vajaatoiminta jota ei täsmähoidettu vaivasi aina ajoittain. Painonikin oli melkein 115 kiloa ja olo uupunut jatkuvasti. Jos ihminen on sikaväsynyt - silloin ei voi edes ajatella fyysistä kuntoutumista.

Minun tilanteeni muuttui konkreettisesti keväällä 2011 kun sain kilpirauhaseeni täsmähoidon. Ultrassa ilmeni että vajaatoiminnan lisäksi oli kilpirauhasessani struuman kaltaisia muutoksia. Ei ihme että minua ei voitu täsmähoitaa. Täsmähoito löytyi heti kun saatiin selville kilpirauhaseni tila. Olin myös onnekas koska psyykenlääkitykseenikin puututtiin. Pääsin eroon lääkkeistä mitkä ilmiselvästi eivät sopineet minulle ja tilalle löytyi psyykkeeseeni sopivimmat lääkkeet.

Keväällä 2011 kirurgini sanoi että minun on laihduttava - olihan painoni tuolloin 113,5 kiloa ja elokuun lopulla edessä suuri leikkaus. Kuntoni oli parantunut sen verran että jatkuva uupumus oli hellittänyt jonkun verran. Päätin aloittaa uimisen jota olin harrastanut useaan otteeseen elämäni aikoina. Eläkeläisenä minun oli mietittävä myös mikä liikuntaharrastus veisi mahdollisimman vähän rahavarojani. Lähistöllä oli upea erämaalampi, joten aloin käydä siellä päivittäin uimassa.

Vähitellen pidensin uintimatkoja ja kuntoni alkoi nousta. Jaksoin uida puolisenkin tuntia tauotonta uintia. Minua oli vaivannut keväällä myös nivelrikkoinen polvenikin pari kuukautta jolloin käveleminen oli melkein mahdotonta - eli minun oli pysyteltävä kotona koska käveleminen oli aivan liian tuskallista. Uiminen tuntui sopivan hyvin nivelrikkopolvelleni sairausjakson jälkeen. Joskus pitkän uinnin jälkeen nivelrikkoisen polven jalkapohja kramppasi jolloin minun oli lopetettava uiminen.

Uiminen on tosi ihana harrastus kesällä. Koin tuolloin uidessani olevani jonkinlaisessa luonnonterapiassa kun uidessani ympärilläni oli exoottista luonnonkauneutta. Uin erämaalammessa jossa oli paljon lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sorsia sorsapoikueineen. Uidessani siellä vain ihastelin kauniita lumpeenkukkia ja sudenkorentoja.

Koin olevani tosi onnekas, että mieluiseen harrastukseeni ei kulunut yhtään rahaa ja samalla urheillessani pystyin nauttimaan kaikesta kauniista ympärilläni. Olin saanut siihen elokuun leikkaukseen painoani alas, mikä oli hyvä asia.Leikkaukseen kuuluu aina jonkin sortin riski. Jatkoin uimistani uimahallissa lapsuuden kaverini kanssa, jonka toinen jalka oli vammautunut liikenneonnettomuudessa. Nivelrikkoinen polveni oli muuttunut melko oireettomaksi - terveyskeskuslääkäri oli ollut oikeassa.

Liikunta voitelee niveliä. Minunkin tapauksessa kun liikuntani
monipuolistui ja lisääntyi, nivelrikkoisen polveni oireilukin väheni. Olin päässyt niin hyvään kuntoon nivelrikkoisen polveni kanssa että pystyin harrastamaan jopa pitkiä maratonkävelyitä: 8-10 kilometriä kerralla. Käveleminen oli mielestäni niin mielekästä kun siihen pystyi ilman kipuja ja pahempaa väsymistä että aloin harrastamaan sitäkin kolme - neljä kertaa viikossa. Kunnon koheneminen ei ollut enää ainoa motiivini harrastaa sitä. Eläkeläisen kukkarollekin se sopi tosi hyvin. En enää käyttänyt julkisia kulkuvälineitä kuin harvoin.

Useimmiten kävelin – jopa kahdeksankin kilometriä Ajattelin myös että jos sukuni on ollut evakoita niin minunkin on pystyttävä ainakin tähän hyötykävelemiseen. Koenkin henkilökohtaisesti ettei psyykkinenkään kuntoutuminen onnistu ilman fyysistä kuntoutumista. Minulle ainakin kävi näin...

Se että puolessatoista vuodessa sain painoni putoamaan yli 20 kiloa - ei ole voinut olla vaikuttamatta olotilaani. Olen kurinalaisesti yrittänyt noudattaa muitakin terveitä elämäntapoja. Se että tänä vuonna olen pystynyt nukkumaan ja heräämään aamuisin,
on uutta viime vuosien uupumuksen jälkeen. Liikunta koukuttaa minua. Nytkin on vähän huono omatunto kun pariin päivään ei ole
tehnyt mitään. Uskon liikunnasta seuraavan mielihyväntunteita aivoihin mikä lisää psyykkistä ja fyysistä kestämistä. Olen aivan eri ihminen kuin ennen säännöllistä liikuntaharrastustani enkä halua muuttua enää miksikään sohvaperunaksi.

Aluksi oli aloitettava uimisella koska minulla oli niin paljon rajoitteita liika paino ja polven nivelrikko. Ja nyt saan kokea nuoruudeniloa, jonka luulin kadonneen aikoja sitten. Löysin nimittäin uuden harrastuksen: Zumban, mikä tuntui tosi hauskalta harrastukselta. Syksyllä 2012 aloitin myös venyttelyjumpan. Eli tuntui siltä että tämä liikuntaharrastuksenikin entisestään monipuolistuu. Aivan upea fiilis! Että kykenee vielä tähänkin!

Nyt on syksy 2018, eli kuutisen vuotta yo. kirjoituksesta. Eikä asenteeni liikuntaharrastukseen ole muuttunut. Loukkasin nimittäin oikean polveni viime syksynä niin pahasti etten pystynyt pahemmin kävelemään aina tuonne heinäkuun 2018 loppuun saakka. Polveni oli niin pahassa jamassa, että se naksuili ja lonksui aina kävellessä ja tuli sen verran kiputiloja, että en pystynyt pahemmin liikkumaan. Lääkärin kehotuksesta aloitin uintiharrastuksen keväällä ja kesällä uin jopa joka päivä.

Olkapäässänikin oli olkapäänkiertäjävamma, minkä olin saanut kaatuessa ja minulla oli öisin kovat kivut sen johdosta. Kivut olivat jatkuneet talvella kaatumisestani lähtien. Ja ihme tapahtui! Uimisen seurauksena olkapääkipunikin hävisivät kokonaan uimisen johdosta. Niin kuin terkkarilääkärinikin sanoi, liikunta voitelee niveliä.

Kannustankin kaikkia liikuntarajoitteisia, joille lääkäri on suositellut vesiliikuntaa, harrastamaan sitä. Ilman uintiharrastustani en olisi näin hyvässä kunnossa.

Liikunnallista loppuvuotta 2018! Säilytä liikuntaharrastus elämäsi loppuun asti – Se on paras henkivakuutus minkä voit saada!
T. Anne P.