Blogi

”Hyvät päätökset syntyvät kokemuksista, mutta kokemukset syntyvät huonoista päätöksistä, kova ulkokuori ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteikö sisältä voisi löytyä jotakin pehmeää. On hyvä olla vähän erilainen kuin muut.”

Varmaan tunnistitkin tämän erään mainoksen mainostekstin osaksi. Kiitos sille markkinaihmiselle, joka on ajatuksissaan osunut vähän dramaattisestikin ajatellen ja sanoen, elämän ytimeen.

Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä blogitekstin. Ehkäpä tuon ajatuksen osuvuudesta omaankin kuntoutumisen prosessiin, suhteessa niin itseeni kuin ympäristööni. Kun nyt näitä omiakin ajatuksia niin itsestä kuin kanssaihmisistäkin on pitänyt vähän uusiksi rukkailla ajansaatossa.

 
Nimenomaan meidän kokemuksemme on meistä kasvattaneet sen, keitä me olemme, mutta löytää niistä kokemuksista, se tie, niihin tämän päivän hyviin päätöksiin onkin sitten jo vähän toinen juttu. Ensin pitää saada aikaa sisäistää, hyväksyä tai hylätä omien kokemusten tuomia ajatuksia tai päätelmiä. Siihen me tarvitsisimme ”peiliä”, ystävää, terapeuttia, vanhempaa, joka terveellä tavalla käsittelee noita ajatuksia ja asioita meidän kanssamme. Henkilöä, joka osaa tuota kokemustemme elämän palloa pyöritellä edessämme, että näkisimme nuo kokemuksemme useammalta kantilta ja saisimme vähän laajemman perspektiivin päätelmiemme tueksi.

 
Minusta tuo mainoksen ydinajatus on todella lohdullinen. Olipa kokemuksemme elämämme aikana olleet mitä ja millaisia tahansa, meillä on niiden pohjalta mahdollisuus tänä päivänä päättää toimia toisin, nähdä mahdollisuudet rakentavampiin ja parempiin valintoihin, hyviin ja kantaviin päätöksiin.

Aika vinha ajatus, että meidän elämämme on rakentunut koko ajan valinnoistamme kokemustemme pohjalta. No ei tosin ihan koko elämämme ajalta, emmehän lapsena osanneet valita, vaan olimme ympärillämme olevien aikuisten valintojen varassa suhteessa meidän elämäämme, mutta niistäkin valinnoista on tullut osa meidän kokemustamme ja siinä suhteessa arvokasta rakennusmateriaalia meidän ”tämän päivän” hyviin valintoihimme. Kuinka monesti olenkaan miettinyt, että kunhan olen aikuinen en toimi, tee tai ajattele niin kuin tuo aikuinen tuossa. Ja kuinka on vaan saanut huomata, ettei toivottua oppimista ole tapahtunut, mutta ehkä seuraavalla kerralla kerkeäsi jo ajattelemaankin ennen toimimista. Ehkä pitää olla vielä vähän vanhempi ja kokemusrikkaampi toimiakseen uudella tavalla, hahmottaakseen sen missä muutosta tarvitaan.

 
Niin kuin tuossa mainoslauseessa pohditaan, ilman suoraa viittausta siihen, niin nuo meidän kokemuksemme voivat kasvattaa meissä kovankin kuoren, jonka on tarkoitus suojata meitä uusilta ”kovilta” kokemuksilta, valitettavan monesti tuo kuori kääntyy meitä itseämme vastaan ja jäämme sinne kuin turvaan ja liian monesti yksin. Alamme ajatella, ettei tuo kanssa ihminen voi ymmärtää, kun ei se ole kokenut samaa kuin minä. Niin minullekin kävi, maailmani supistui aika pieneksi tuon ajatuksen myötä. Loppupeleissähän en voi tietää sen toisen kokemusmaailmaa ja mitä kaikkea siihen kuuluu. Ja jos oikein tarkkaan katson, voin nähdä hänenkin ympärillään kuoren. Mutta sen kovannäköisen kuoren alla voi todella olla pehmyt sisin. Ja siksi haluankin, ettei minun sanomiseni ja tekemiseni olisi kenenkään toisen huono kokemus, vaan voisin rohkaista itseni lisäksi myös toisia elämään rohkeasti siitä pehmeästä sisimmästä käsin, vähän niin kuin syleillen koko maailmaa.

 
Myöhätuulessa olen saanut jatkaa pohjoisessa alkanutta kuntoutumismatkaani. Täällä olen saanut rohkaisua ja rohkaistua pudottamaan niitä kuorikerroksia ympäriltäni, aina se ei käy kivuttomasti, mutta kun tietää, että sinä hankalana hetkenä löytyy aina joku ”peili” jonka kanssa peilailla asioita, kasvaa osaksi hyvää kokemusta, ei varmaankaan voi enempää elämältä pyytää.

 
Tehdään yhdessä tästä vuodesta, se vuosi, kun voimme jonkun elämämme huonon kokemuksen huomata muuttuneen tämän päivän hyväksi päätökseksi ja kokemukseksi.

TiinaA

Taivaanrannanmaalari vai Saapasjalkakissa

Kerron tätä tarinaa nurinkurisesti takaperin pakittaen. Sellainen minä olen. Leikkisästi voisin sanoa, että ennen uskoin siihen, kun sanottiin että se tunnelin päässä näkyvä valo olisi juna. No ei onneksi ollut. Minun historiaani alettiin kirjoittaa vuonna 1967, olin ollut silloin maailmassa jo neljä vuotta. Miksi sanon että historiaani. Tuolloin minun elämässäni, siis sen pienen tyttölapsen elämässä tapahuneet asiat sitoivat minut pieneksi lapseksi peräti 50 vuoden ajaksi. Vasta kuutisen vuotta takaperin sain alkaa kasvamaan myös mielen maailmoista aikuiseksi. Kohtaamaan vastuullisesti sen lapsen joka tarvitsi aikuisen apua tuskansa kanssa.

Pohjoisessa, siis maantieteellisesti, paikkakunnasta viis. Oli mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitettu kohtaamispaikka tai toimintatupa, niinkuin sitä siellä nimitetiin. Tuvalla oli 2 virikeohjaajaa Maija ja Ritva, jotka laittoivat tai paremminkin auttoivat minussa alulle eheytymisen ja kokonaiseksi tulemisen, itsensä löytämisen ja itseensä uskomisen avulla. He osasivat auttaa minua löytämään taitoja itsestäni, joita minussa oli ollut koko ajan, mutta jotka vanhempien ja sisarusten mitätöiminen ja ymmärtämättömien ihmisten sanat oli saanut kadoksiin ja unohduksiin.

Sitä valhetta, etten osaisi tai kykenisi selätän vielä tänäkin päivänä. Mutta alan olla jo vahvasti voiton puolella. Kuinka pienistä sanoista, äänenpainoista, merkityksellisistä katseista me rakennammekaan itseemme tuon uskomuksen, jonka joku kypsymätön, rikkinäinen, kateellinen tai jopa ilkeä ihminen meihin kylvää. No tuo olkoon tuollaisena välihuomiona vain. Maija ja Ritva tosiaan rohkaisivat minua kokeilemaan eri asioita. 2013 oli tuossa suhteessa merkityksellien vuosi, se oli vuosi jolloin tein monia asioita vasta ensi kertaa elämässäni. Opin kutomaan sukkaa ja mattoa, huovuttamaan ja solmiamaan, opin luottamaan että kokeilla voi, yrittää, eikä heti tarvitse onnistua, eikä se kuitenkaan meinaa epäonnistumista. Tuo merkityksellinen vuosi kasvatti minusta Saapasjalkakissan, tiedäthän sen sadun katin, joka auttoi sitä pikkupoikaa. Minusta tuli oikein kattien katti, tahtoisin auttaa koko maailmaa. No rajallisuuteni kuitenkin ymmärtäen, yritän jakaa nyt pieneltä osaltani sitä hyvää mitä itse olen saanut kokea ja oppia näiden viime vuosien aikana. Olen löytämässä ehkä sitä tehtävää, joka minussa on syntynyt omien kokemusteni kautta. Valaa onnistumisen uskoa kanssakulkijoihin, rohkeutta kokeilla, etsiä ja löytää rajojaan, pelkäämättä, että siitä seuraisi jotakin pahaa. Jakaa onnistumisen iloa, olla se joka pienen hetken antamisesta saa itse timantteja. Ehkäpä tämä oli se haavekuva, joka pienellä tyttösellä oli omien leikkiensä keskellä, kun rakensin käpylehmiä ja muotoilin savesta kippoja ja kuppeja kotini pihamaalla tai koululeikeissä opettajan roolissa.

Vaikka minusta ei vanhempien ja sisarusten mittapuun mukaan tullut oikein mitään. Myönnettäköön, että tuo ajatus vaivaa vieläkin aikaajoin, ei minkäänlainen. Mutta minulla oli haave ja uskon että ihan jokaisella meillä on tuo sama haave, tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi.

On enää turha kysyä olisinko toisenlainen, jos historiani olisi kirjoitettu toisin. Ajattelen että olen tänään juuri sellainen kuin minun pitääkin. Haaveilen, nyt todellakin teen niin, mitä haaveistani uskallan toteuttaa jää tulevaisuuden nähtäväksi. Ihana keskeneräisyys oli mottomme eräässä koulutuksessa ja se on aika armollinen sisällöltään, siitä tuli myös oman elämäni motto.

Ehkäpä huominen voisi olla sellainen, jossa voimme olla toisemme huomioonottavia, toista kannustavia ilman oman rikkinäisyyden tuomaa kritiikkiä. Kriitikkoja on ihan ammattikunnaksi asti, silläkin oma paikkansa, mutta ensin pitää löytää jokaisen oma vahvuutensa, että sitä kritiikkiä kestää. Ei marjakaan ole kypsä poimittavaksi ennenkuin monen vaiheen jälkeen ja sitten se antaa itsensä, makunsa nauttijansa arvosteltavaksi. Sama on ihmisen, me kasvamme monen tuskallisenkin vaiheen läpi kokonaisemmaksi ja pikkuisen eheämmäksi ja vasta sen jälkeen annamme itsemme, mutta ei rikottavaksi vaan hyväksyttäväksi ja rakastettavaksi.

 Kumpiko olen, ehkä todellakin vähän molempia, hyvällä tavalla

 Tiina A.