Taivaanrannanmaalari vai Saapasjalkakissa

Kerron tätä tarinaa nurinkurisesti takaperin pakittaen. Sellainen minä olen. Leikkisästi voisin sanoa, että ennen uskoin siihen, kun sanottiin että se tunnelin päässä näkyvä valo olisi juna. No ei onneksi ollut. Minun historiaani alettiin kirjoittaa vuonna 1967, olin ollut silloin maailmassa jo neljä vuotta. Miksi sanon että historiaani. Tuolloin minun elämässäni, siis sen pienen tyttölapsen elämässä tapahuneet asiat sitoivat minut pieneksi lapseksi peräti 50 vuoden ajaksi. Vasta kuutisen vuotta takaperin sain alkaa kasvamaan myös mielen maailmoista aikuiseksi. Kohtaamaan vastuullisesti sen lapsen joka tarvitsi aikuisen apua tuskansa kanssa.

Pohjoisessa, siis maantieteellisesti, paikkakunnasta viis. Oli mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitettu kohtaamispaikka tai toimintatupa, niinkuin sitä siellä nimitetiin. Tuvalla oli 2 virikeohjaajaa Maija ja Ritva, jotka laittoivat tai paremminkin auttoivat minussa alulle eheytymisen ja kokonaiseksi tulemisen, itsensä löytämisen ja itseensä uskomisen avulla. He osasivat auttaa minua löytämään taitoja itsestäni, joita minussa oli ollut koko ajan, mutta jotka vanhempien ja sisarusten mitätöiminen ja ymmärtämättömien ihmisten sanat oli saanut kadoksiin ja unohduksiin.

Sitä valhetta, etten osaisi tai kykenisi selätän vielä tänäkin päivänä. Mutta alan olla jo vahvasti voiton puolella. Kuinka pienistä sanoista, äänenpainoista, merkityksellisistä katseista me rakennammekaan itseemme tuon uskomuksen, jonka joku kypsymätön, rikkinäinen, kateellinen tai jopa ilkeä ihminen meihin kylvää. No tuo olkoon tuollaisena välihuomiona vain. Maija ja Ritva tosiaan rohkaisivat minua kokeilemaan eri asioita. 2013 oli tuossa suhteessa merkityksellien vuosi, se oli vuosi jolloin tein monia asioita vasta ensi kertaa elämässäni. Opin kutomaan sukkaa ja mattoa, huovuttamaan ja solmiamaan, opin luottamaan että kokeilla voi, yrittää, eikä heti tarvitse onnistua, eikä se kuitenkaan meinaa epäonnistumista. Tuo merkityksellinen vuosi kasvatti minusta Saapasjalkakissan, tiedäthän sen sadun katin, joka auttoi sitä pikkupoikaa. Minusta tuli oikein kattien katti, tahtoisin auttaa koko maailmaa. No rajallisuuteni kuitenkin ymmärtäen, yritän jakaa nyt pieneltä osaltani sitä hyvää mitä itse olen saanut kokea ja oppia näiden viime vuosien aikana. Olen löytämässä ehkä sitä tehtävää, joka minussa on syntynyt omien kokemusteni kautta. Valaa onnistumisen uskoa kanssakulkijoihin, rohkeutta kokeilla, etsiä ja löytää rajojaan, pelkäämättä, että siitä seuraisi jotakin pahaa. Jakaa onnistumisen iloa, olla se joka pienen hetken antamisesta saa itse timantteja. Ehkäpä tämä oli se haavekuva, joka pienellä tyttösellä oli omien leikkiensä keskellä, kun rakensin käpylehmiä ja muotoilin savesta kippoja ja kuppeja kotini pihamaalla tai koululeikeissä opettajan roolissa.

Vaikka minusta ei vanhempien ja sisarusten mittapuun mukaan tullut oikein mitään. Myönnettäköön, että tuo ajatus vaivaa vieläkin aikaajoin, ei minkäänlainen. Mutta minulla oli haave ja uskon että ihan jokaisella meillä on tuo sama haave, tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi.

On enää turha kysyä olisinko toisenlainen, jos historiani olisi kirjoitettu toisin. Ajattelen että olen tänään juuri sellainen kuin minun pitääkin. Haaveilen, nyt todellakin teen niin, mitä haaveistani uskallan toteuttaa jää tulevaisuuden nähtäväksi. Ihana keskeneräisyys oli mottomme eräässä koulutuksessa ja se on aika armollinen sisällöltään, siitä tuli myös oman elämäni motto.

Ehkäpä huominen voisi olla sellainen, jossa voimme olla toisemme huomioonottavia, toista kannustavia ilman oman rikkinäisyyden tuomaa kritiikkiä. Kriitikkoja on ihan ammattikunnaksi asti, silläkin oma paikkansa, mutta ensin pitää löytää jokaisen oma vahvuutensa, että sitä kritiikkiä kestää. Ei marjakaan ole kypsä poimittavaksi ennenkuin monen vaiheen jälkeen ja sitten se antaa itsensä, makunsa nauttijansa arvosteltavaksi. Sama on ihmisen, me kasvamme monen tuskallisenkin vaiheen läpi kokonaisemmaksi ja pikkuisen eheämmäksi ja vasta sen jälkeen annamme itsemme, mutta ei rikottavaksi vaan hyväksyttäväksi ja rakastettavaksi.

 Kumpiko olen, ehkä todellakin vähän molempia, hyvällä tavalla

 Tiina A.