Matkakertomus

Pariisi 12.-16.3.2020

Osa 5/5 Maanantai 16.3.

Vähän erilainen kotimatka

Pariisi on nyt nähty. Kone lähti 11:20, lähdin ajoissa liikenteeseen. Hotellin ystävällinen respa kyseli, oliko matkani hyvä. Olihan se, ajoitus taisi mennä ihan nappiin. Ja takaisin haluan, voisin jopa aloittaa ranskan kielen opinnot. Vähän ehkä mietitytti pääsenkö Saksaan, koska edellisiltana uutisissa oli ollut jotain Saksan ja Ranskan välisen rajan sulkemisesta. No, ei se tosissaan mietityttänyt.

Vetelin siinä sitten pikku matkalaukkua perässäni, sen päällä kantokassi. Alle kilometri oli matkaa pohjoiselle rautatieasemalle. Sinne päästyäni polttelin edessä yhden tupakan. Joku huumehörhö siinä oli lähettyvillä. Lähdin sisäänkäyntiä kohden, ja eikös tämä hörhö ollut perässäni, tuijotti kantokassini vetoketjullista sivutaskua. Tyhjä se olisi ollut, mutta kyllä näiden kanssa pitää aina olla tarkkana.

Ostin automaatista lipun kentälle. Se maksoi kympin ja risat. Sitten taas etsimään oikeaa junaa, niiden kanssahan oli vähän ollut epäselvyyksiä. Löytyi! Porukkaa oli yllättävän paljon, neljän hengen “loosit” olivat kaikki varattuja, joten jäin vasemmanpuolisen oven viereen seisomaan laukkuineni. Nojailin siinä penkkien selkänojiin ja toivoin, että joku loosi vapautuisi. Katsoin oikean olkani yli, siinä käytävän toisella puolella nuori tummaihoinen mies istui penkillä sillä tavoin, että jalat olivat käytävällä, ihmisten piti ahtautua ohi. hän vei kätevästi kaikki neljä paikkaa. Leveä istumistapa oli yleinen julkisissa, olin pannut sen aikaisemminkin merkille. Matka kestäisi reilun puoli tuntia.

Oukkei

Siinä vasemmalla puolella oven edessä seisoi tyypillinen siisti eteläeurooppalainen mies puhuen puhelimeen, selin minuun. Siistit hiukset, siistit tummat vaatteet. Lokeroin hänet liikemieheksi. Valkokaulustyöntekijäksi. Ovien välissä siinä keskellä oli sitten matkalaukkuineen keski-ikäinen pariskunta, ehkä lähellä viittäkymppiä. Saksalaisia. Oikealla puolellani oli sitten vaalea, harvahiuksinen keski-ikäinen mies silmälaseissaan.

Matka meni siinä hissuksiin, pysäkkejä piti olla muistaakseni kymmenkunta.

Ehkä vähän yli puolen välin alkoi sitten tapahtua. Juna oli lähestymässä seuraavaa asemaa. Yhtäkkiä havahduin, harvahiuksinen kaveri oli lattialla polvillaan minun nilkoissani. Silmälasit pyörivät ja lentelevät jaloissani ja kaveri yrittää saada niitä kiinni, mutta ei tunnu saavan. Totesin, että harvinaisen kömpelö. Hän nykii lahkeitani, tökkii nilkkojani, että siirtäisin jalkani. Ajatus kävi mielessäni, että tuo ei ole ihan täyspäinen. Toinen ajatus oli, että linssi on pudonnut laseista, siksi hän tökkii. Näin, että näin ei ole. Kolmas ajatus oli - uskokaa tai älkää, piilolinssi!! Eli täysin järjetön ja epärealistinen ajatus. Mies vain tökki ja pökki levottomasti ja käännyin vaistomaisesti häntä kohden.

Juna oli saapunut asemalle ja ovet auenneet, tyyppi vaan jatkoi touhuaan. Sitten hän nappasi lasit käteensä, ja juoksi ulos juuri sulkeutuvien vastapäisien ovien aukosta. Katselin vaan, että yksi, kaksi, kolme pitkää juoksuaskelta asemalaiturilla kohti alas meneviä portaita. Puolitoista sekuntia. Tajusin. Ehdin vielä toivoa, että ei kai nyt sentään. Vasen käsi laskeutui kohti vasenta etutaskua, onhan se siellä vielä, pikku lompsani, luottokortin kokoinen. Syvällä taskussa. Paskat.

F**K, I was pickpocketed

Huutoni kantoi kuuroille korville suurkaupungin metrossa. Ei mitään reaktiota. Kivikasvoja.

No saksalainen mies sentään osoitti vähän myötätuntoa. Nyökkäsi vieressäni olevaa ovea kohti, ja sanoi, että se oli hän. Siis se liikemies. Oli varmaan liuennut ovista ensimmäisenä ulos.”Sorry”, hän sanoi ja kohautti olkapäitään. Juna jatkoi matkaansa.

Mukava pikku detaljihan tässä oli se, että minulla oli molemmat luottokorttini ja kaikki käteiset samassa lompsassa. Oli varmaan ensimmäinen ulkomaanmatkani, kun kaikki munat olivat samassa korissa. Omaa huolimattomuutta, tai huolettomuutta. Passi oli onneksi povarissa ja kännykkä tallella. Google auki ja sulkupalvelu hakukenttään. Oli väärä sulkupalvelu, mutta yhdistivät oman pankkini sulkupalveluun. Tietysti toinen palvelu sitten toiselle kortille. Kaksi puhelua, kello 9:13 ja 9:18. Ajokortti ja kelakortti menivät siinä samassa.

Täytyy sanoa, että olivat ammattilaisia. Hämäys. Ajoitus. Olen aika varma, että jossain oli vielä kolmas apuri. Oliko sen tyypin käsi käynyt taskussani juuri ennen kuin hämääjä aloitti. Vai sinä aikana. Ei aavistustakaan. Hyviä olivat. Veljeni kertoi, että hänen ystävällään kävi täsmälleen samalla tavalla. Roomassa. Julkisissa, hämäys ja taskut tyhjiksi.

En nyt märehdi asioita enkä kauheasti hermostunutkaan tästä. Päähän otti, mutta ottakoon. Lompsassani oli tietysti myös junalippu, jota ilman ei pääse ulos asemalta. Infokoppi oli tyhjä. Eräs ystävällinen paikallinen toiseen suuntaan kulkeva auttoi minut omalla lipullaan ulos. Ensin kieltäytyi, mutta intin hiukan, Joskus se kannattaa. Sen verran olin kuitenkin pois tolaltani, että hyppäsin ensin väärään suuntaan menevään sukkulaan, ja sitten turvatarkastus piti käydä kahteen kertaan, kun matkalaukku oli saatava ruumaan. Muutama kilsa ramppaamista. Mikäs sen mukavampaa.

Laitoin käden taskuun - kolikoita! Minullahan onkin rahaa. 3.90€. Eihän tässä ole hätäpäivää, enää noin kolmetoista tuntia matkantekoa.

En tiedä, täytyykö kiittää työelämää vai mitä, mutta minulla kyllä aika automaattisesti ajatukset siirtyvät hyviin puoliin. Niitä on aina. Onneksi näin ei tapahtunut matkan aluksi. Käteiset meni, reilut 150 euroa. Ne olisivat menneet ehkä asemilla turhuuksiin. Suklaata, croissantia Pariisin asemalla ja bratwurstia Münchenissä. Litra kahvia. Käsimatkatavaroissa oli onneksi pussi sipsejä. Siinäpä hyvä aamiainen. Koneessa sain jonkun leivän. Lufthansalla ne kuuluvat hintaan.

Münchenissa sitten piti tappaa noin seitsemän tuntia. Melkein kaikki maksoi yli neljä euroa. Macchiato-kahviplörön sain. Siellä oli mukava tupakkahuone, nojatuolit. Minulla oli hyvä kirja mukanani ja riittävästi savukkeita.

Katselin vähän lentoja, Lufthansalla oli myös aikaisempi lento Helsinkiin. Menin tiskille, selitin asiani. Rouva oli myötätuntoinen, mutta ei suostunut aikaistamaan lentoni, koska lippuni olivat halvimmat mahdolliset. Hän kävi takahuoneessa ja tuli syli täyttä purtavaa mukanaan. Olkaa hyvä - jos ei riitä tulkaa hakemaan lisää. Kolme pussia pähkinöitä, kaksi suklaapatukkaa, kaksi pulloa vettä. Ystävällistä. Aika meni oikeastaan leppoisasti. Muutama sata sivua tuli luettua. Pari puhelinsoittoa. Kenttä oli puoliautio. Niin olivat lentokoneetkin. Pääsin onnellisesti kotiin.

———-

Nyt olen ollut muutaman viikon kotikaranteenissa, terveenä. Uudet luottokortit taskussa, samoin uusi kela- ja ajokortti, kaikki on oikein hyvin.

Uusia kokemuksia tuli rutkasti, kenties ainutlaatuisia sellaisia. Kyllähän tämä matka oli matkakertomuksen arvoinen.

Pariisi.

Nimim. Pierre

Matkakertomus

Pariisi 12.-16.3.2020

Osa 4/5 Sunnuntai 15.3.

Pyhäpäivä

Olin reilusti yli puolenyön hotellissa, joten nukuin rauhassa pitkään, söin aamiaisen viime tingassa ja palasin huoneeseen. Suihkuun ja mietintämyssy päähän.

Ei siinä oikeastaan mietittävää ollut. Olin netistä lueskellut ennen matkaa kaikenlaisia juttuja, ja jossakin niistä kerrottiin, että Pariisissa voisi viettää viikon kiertämällä pelkkiä puistoja. Luxembourg-puisto mainittiin usein, olin turistibussilla jo käynyt sen nurkalla. Metroon taas ja takaisin Seinen eteläpuolelle. Eihän tässä muutakaan keksi.

En muista miksi päädyin RER-paikallisjunaan metron sijaan. No, samat pysäkit. Tarkoituksenani oli jäädä pois neljännellä pysäkillä Les Hallesissa ja kävellä siitä hissuksiin Seinen yli puistoa kohti. Jos muistatte edesmenneen maailmanmatkaajakokin Anthony Bourdainin, niin ehkä saatatte tietää, että hän nousi ruokamaailman kuuluisuuteen New Yorkissa ravintolallaan jonka nimi oli Les Halles. Les Halles oli vuonna 1183 perustettu elintarviketori, joka purettiin 1979 ja modernisoitiin pariinkiin kertaan. Se jäi nyt näkemättä, koska kaikki oli kiinni. Halusin kuitenkin kävellä siellä muutaman askeleen.

Pikku mutkan kautta:)

Kolmannen pysäkin kohdalla katselin, että ei näyttänyt tutulta aseman nimeltä. Ehkä katsoin väärää kylttiä. Japanilaisrouva käytävän toisella puolella matkalaukkuineen otti suojanaamarinsa pois ja kysyi minulta onko tämä se-ja-se asema. Vastasin, että pitäisi olla, koska jään seuraavalla, Les Hallesissa pois. “Mutta onko tämä se asema?”. Vastasin että kai tämä on:). Hän hyppäsi kampsuineen pois. Sitten menikin tovi seuraavalle pysäkille. Väärä juna. Sitten olinkin 30 km keskustasta. Eihän siinä muuta voinut kuin vaihtaa raidetta ja tulla seuraavalla takaisin. Tunti juna-ajelua, menee se aika näinkin. Rouva pääsi helpommalla, toivottavasti.

Pääsin takaisin ongelmitta ja sitten vaan tallaamaan Pariisin tyhjiä katuja. Oli siellä ihmisiä jonkin verran. Oli vähän sellainen fiilis, kuin ennen vanhaan Helsingissä Pitkänäperjantaina tai Joulupäivänä. Kaikki paikat olivat kiinni. Sää oli loistava, puolipilvistä ja tuuletonta, hienoa.

Matkan varrella sivukadulla oli kaksi kioskin tapaista paikkaa auki. Toisesta olisi saanut tuoreita krepsejä suolaisina tai makeina. Olisi tehnyt mieli, mutta siinä oli muutaman ihmisen jono. Marssin sisään toiseen paikkaan ja ostin limun, veden ja pinaattiquichen, eli -piirakan.

Seine piti ylittää kahteen kertaan, koska sillä kohdalla Seineä oli Île de la Cité -saari. Saaren kuuluisin nähtävyys on Notre Damen kirkko, näin siitä julkisivun. Kadut olivat käytännössä autioita, pienemmät varsinkin. Puistoon oli ehkä muutama kilometri, siellähän sitä porukkaa oli. Ei siellä mitään tungosta ollut, mutta kaunis ilma oli ilmeisesti saanut pariisilaiset puistoihin. Hodarikioski siellä oli, oli muuten piiitkä jono - onneksi oli eväät. Nautiskelin siinä alussa evääni pois, piirakka maistui.

Puisto oli hieno, oli patsaita, pyöreä allas, kukkaistutuksia ja portaita, penkkejä, erilaisten puiden reunustamia käytäviä. Ihmisiä nauttimassa lämpimästä kelistä. Puiston pohjoispäädyssä, josta tulin, oli upea Luxembourg-linna. Se on Ranskan ylähuoneen eli senaatin kokoontumispaikka. Tunti ainakin siinä vierähti. Sain vaikutelman, että ihmiset siellä olivat ranskalaisia, eivät turisteja. Sitten kohti seuraavaa, ja viimeistä turistikohdettani. Olin ajatellut, että kävelen vapaudenpatsaalle. Sehän on kopio Ranskan Yhdysvalloille lahjoittamasta siitä “oikeasta” vapaudenpatsaasta. Siitä oli kyllä puhetta 70-luvulla historiantunneilla, että Pariisissa on siitä kopio, mutta “opin” sen uudelleen vasta luettuani “Da Vinci-Koodin” tai jonkun muun Dan Brownin kirjan. Sen nyt vaan halusin nähdä. Oikeaa en ole nähnyt, ehkä en tule näkemäänkään.

Olin kävellyt puistoon Pariisin Latinalaiskortteleiden läpi, yksi kuuluisista alueista. Kirjailijasuuruudet kuten Hemingway vaikutti siellä, samoin F. Scott Fitzgerald viihtyi Ranskassa ja oli Hemingwayn hyvä ystävä. Olen lukenut vain yhden Hemingwayn - Vanhus ja Meri. Yhtään Fitzgeraldia en ole lukenut, elokuvana olen nähnyt toki hänen romaaniinsa perustuvan Kultahatun, pääosassa Leonardo DiCaprio. Kirjailijoista ei pidä unohtaa Henry Milleriä, jota luin teini-ikäisenä.

Harhailin sitten Pariisin hienostoalueen, St, Germainin läpi pikku hiljaa takaisin Seinen rannalle. Matkalla näin tyyriitä kivijalkakauppoja, taidetarvikekaupan, jossa olisin käynyt, jos olisi ollut auki, ja kaikkea pientä kivaa. Ihmiset jonottivat La Grande Epicerie- elintarvikeliikkeeseen. Se lienee suunnilleen Stockan Herkun vastine Pariisissa. Ihmiset varmaan ennakoivat tulevaa. Tuskin vessapaperia jonottivat:). Ihmisiä oli kaduilla vähän liikenteessä. Oli ikään kuin pyhäpäivä. Mehän suomalaisina olemme tottuneet siihen, että ihmisiä on harvakseltaan. En kokenut tätäkään mitenkään ihmeellisenä.

Reilut kuutisen kilsaa olin kävellyt, jaloissa vähän painoi. Istuin hetken hienossa puistossa, katsellen Basilique Ste-Clotildea, hienoa basilikaa. Kävelin rannalle, en ollut oikein suunnistanut kunnolla. Hyppäsin metroon ja ajoin pari kilometriä kohteeseeni. Siellähän se oli, näin sen vain selkäpuolelta. Kävelin Seineä pitkin Eiffelin tornille. Istuskelin rannalla ja nautiskelin ohi kulkevista hyväntuulisista ihmisistä. Maksamani tunnin risteily jäi kokematta, samoin kuin päivänäkymä Tornista. Eipä se harmittanut. Tämä oli tässä! Ruokaa piti saada jostain. Ajelin metroilla takaisin lähelle hotellia ja kävin pienessä Carrefourissa lounas+päivällisostoksilla.

Hotellissa oli lappuja seinillä ja hississä. Aamiainen peruttu! No, ei sentään, mutta aamiainen tarjoillaan ainoastaan huoneisiin koronaviruksen vuoksi. Ajattelin, että hyvä, syön kentällä vasta. Voi voi kun en tiennyt mitä tapahtuu:). Life is.

Kello oli jotain 19 enkä siinä muuta jaksanut kuin syödä pakata ja oleskella. Patonkia, kanankoipia, vähän juustoa. Vatsa tuli täyteen! Pastispaukku alkuun, ja vähän punkkua. Murukahvit jälkkäriksi. Ruoka maistui, olin kävellyt noin 7-8 kilsaa. Pari kertaa kävin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa. Ja toiset pari ranskalaiselta parvekkeeltani. Pakkasin kotiinviemisiksi mm. pullon punaviiniä, yksi litran pullo. “Vin de l’union Européenne”. Hinta kaupassa: yksi euro! Pienempi vesipullo maksoi yli kaksi euroa. Olen siis varmasti Ranskassa. Tallelokerosta passi povariin ja varakäteiset lompsaan. Kaikki oli valmista kotimatkaa varten. Mahdolliset tuliaiset, juustoa, suklaata, tms. turhaa hankkisin kentältä. Toivoin että siellä olisi hyvä herkkukauppa.

Tämä päivä oli ihan täydellinen turistille. Mutta 2-3 samanlaista olisi voinut tehdä tiukkaa.

Nimim. Pierre